Korkeakouluopiskelijoiden oppimis- ja keskittymisvaikeudet jäävät liian vähälle huomiolle ja niihin tarjottu tuki ei ole riittävää tai oikein kohdennettua. Oppimisen haasteet voivat johtua monista eri syistä ja voivat tulla esiin vain tietynlaisissa oppimistilanteissa. Lisäksi oppimisvaikeuksia koskevan diagnoosin saaminen on todella vaikea ja pitkä prosessi. Itselläni on omakohtaista kokemusta oppimisvaikeuksia koskevan diagnoosin vaikeasta hankkimisesta. Vaikka koko ala-aste aikanani sain säännöllistä erityisopettajan tukiopetusta lukemisen haasteisiin ja tuki toimi, diagnoosin saaminen on venynyt ja venynyt. Osaltani tukitoimet loppuivat 2000-luvun taitteessa yläasteelle siirtymisen myötä. Lukemisen haasteet nousivat uudelleen esiin opintojen hidastumisena ensimmäisenä opintovuotenani yliopistossa, jolloin myös lähdin etsimään apua. Tukitoimia sain kuitenkin käyttööni vasta toisen opiskeluvuoden keväällä, josta seurasi kaikkien arvosanojen nousu. Tuki osoittautui siis tarpeelliseksi, mutta edelleen viidennen vuoden opiskelijana odotan virallisen diagnoosin tuottaviin tutkimuksiin pääsemistä.
Monet korkeakouluopintoihin asti päätyneet opiskelijat, joilla on diagnosoimaton oppimis- tai keskittymisvaikeus ovat omatoimisesti löytäneet itselleen toimivia oppimisen strategioita ja muotoja. Näiden avulla opiskelu on onnistunut ja osittain siksi oppimisen haasteet ovat jääneet huomaamatta. Tutkimusten mukaan etenkin naispuoliseksi itsensä identifioivat opiskelijat ovat usein taitavia piilottamaan oppimisvaikeutensa, joko tietoisesti tai tiedostamatta, jolloin haasteiden tunnistaminen on vaikeaa. Tämä tarkoittaa, että opiskelija käyttää paljon aikaa ja energiaa opinnoissa pärjäämiseen, mutta tulokset jäävät keskinkertaisiksi. Jatkuva ponnistelu myös johtaa helposti uupumukseen. Opiskelijoiden kertomuksissa toistuu usein virheellinen masennusdiagnoosi, jos oppimisen vaikeutta ei ole osattu määrittää taustalla kyteväksi syyksi.
Opiskelijan on siis itse havahduttava oppimisen haasteiden olemassaoloon ja osattava olla yhteydessä esteettömyyssuunnittelijaan tai opintopsykologiin. Opiskelijoilta saamani kommentit osoittavat, että hyvässäkin tilanteessa virallisen diagnoosin saaminen voi kestää puolesta vuodesta useisiin vuosiin, jos opiskelijalla ei ole mahdollisuutta yksityisen sektorin tarjoamiin palveluihin. Onneksi aina tukitoimien käyttöoikeuden saaminen ei edellytä virallista diagnoosia ja monet nykyteknologian ominaisuudet tuovat suurta helpotusta oppimisen haasteisiin. Omissa opinnoissa hyödynnän mm. teksti-puheeksi-toimintoja, äänikirjoja ja tekstin käsittelyssä oikoluku toimintoja.
Tuen tarpeessa olevalle opiskelijalle kohdennetut palvelut korkeakouluissa ovat parantuneet viime vuosien aikana, mutta tarvetta on edelleen mm. henkilöstön lisäkoulutukselle aiheesta ja saavutettavuutta lisäävien ohjelmistojen tarjonnassa. Jokaisen opiskelijan haasteet ovat yksilöllisiä ja siksi on syytä laatia haasteisiin kohdennettua tukea tuova suunnitelma, sillä lisäajasta tentissä ei ole paljoakaan apua, jos kurssin aineisto ei ole opiskelijalle saavutettavassa muodossa. Korkeakouluissa on jo nyt välineistöä ja saavutettavuus ohjeistukset, mutta niiden hyödyntäminen on vielä lasten kengissä. Usein oppimisvaikeuksista kärsivä opiskelija joutuu itse antamaan ohjeita opetushenkilöstölle saavutettavien materiaalien laatimisessa. Se ei itsessään ole huono asia, mutta jos tilanne toistuu kurssista toiseen, niin opiskelijan energia menee saavutettavuusasioiden kanssa painimiseen opiskelun sijasta.
Mistä tämä johtuu ja mikä avuksi?
On pysähdyttävä pohtimaan, että miksi näin monet opiskelijat ovat edenneet opinnoissaan hyvinkin pitkälle ilman asianmukaisia diagnooseja? Kasvatustieteellisissä ja psykologisissa tutkimustuloksissa on havaittavissa, että henkilöt, joilla on oppimisen tai keskittymisen vaikeuksia kokevat usein riittämättömyyden tunteita ja epäilevät omaa osaamisensa tasoa. Osa on myös omaksunut itselleen virheellisen ajatusmallin siitä, että on yksinkertaisesti vain ”tyhmä”, joka voi johtaa myös olettamukseen, etteivät korkeakouluopinnot ole varteenotettava vaihtoehto. Nämä riittämättömyyden tunteet ja heikkoon itsetuntoon johtaneet virheelliset ajatukset omasta osaamisesta olisi mahdollista minimoida tai jopa välttää, jos opiskelijoiden haasteet tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin ajoissa. Tällöin diagnoosin saava henkilö voi oppia omasta erilaisesta tavasta oppia ja opetushenkilökunta osaa huomioida opiskelijan henkilökohtaiset haasteet ja opintojen henkisen kuormittavuuden koko opintopolun ajan.
Opettajaksi opiskelevien keskuudessa on havahduttu tarpeeseen laajemmalle erityispedagogiikan tuntemukselle osana perustutkintorakennetta. Kattavaa opintoihin lukeutuvaa opintojaksoa ei ole vielä ollut tarjolla kaikille sitä haluaville, vaikka nykyisen inkluusio-mallin myötä jokainen tuleva opettaja tarvitsee työssään näitä oppeja. Opettajan on itse osattava tunnistaa tukea tarvitsevat oppilaat sekä ohjata oppilasta koulu- ja opiskeluarjessa, sillä harvassa luokassa on kokoaikaisesti erityisopettajaa. Erityispedagogiikan osaamista ja tuen tarpeen ymmärrystä on lisättävä aina varhaiskasvatuksesta aikuiskasvatukseen saakka, jotta jokaisella olisi aidosti mahdollisuus opiskella ja sivistää itseään haluamallaan tieteen- tai taiteen alalla.
Lisätietoja:
Mari van den Berg
mari.vandenberg@sonk.fi