Petteri Orpon hallituksen kaavailemat leikkaukset ovat vähintäänkin huolestuttavia keskivertoasemassa elävälle kansalaiselle, mutta vähävaraisille, nuorille ja erityisesti opiskelijoille ne voivat olla jopa katastrofaalisia.
Kuten useat taatusti muistavat, vaalien alla ja hallitusneuvotteluja edeltävästi Petteri Orpo vakuutteli koulutuksen olevan “erityissuojeluksessa”. Suoranaisten leikkausten osalta tämä suojelu muun muassa tulee ilmenemään siinä, että esimerkiksi korkeakouluasteelta leikataan “vain” muutamia kymmeniä miljoonia.
Itse miljardien leikkaustoimet kohdistuvat puolestaan niin sosiaaliturvaan, kuin sosiaali- ja terveyspalveluihinkin.
Hallitus on lupautunut tulevalla kaudella kasvattamaan suomalaisten osaamis- ja koulutustasoa. On siis totta kai loogista, että tämä kasvatus tapahtuu paitsi leikkaamalla merkittävästi opiskelijoiden toimeentulosta, luomalla opiskelijoille täten entistä enemmän suorituspaineita, asettamalla entistä enemmän nuoria syrjäytymisriskin partaalle, mutta myös lopuksi vielä leikkaamalla niistä palveluista, jotka voisivat tässä asemassa olevia auttaa ja tukea.
Tästähän saa miltei kuvan, että erityisesti korkeasti koulutettuja toimijoita haluttaisiin koko Suomen täydeltä, mutta heidän opintoihinsa tai hyvinvointiinsa ei olla valmiita panostamaan senttiäkään. Niistä ollaan päinvastoin valmiita leikkaamaan miljardeja.
Hallitusohjelman toteutuessa tulemme näkemään tilastoissa piikin niin keskeytetyissä opinnoissa kuin mielenterveyspalvelujen tarpeessa.
Toki ohjelmasta löytyy myös positiivisiakin asioita tältä kantilta. Esimerkiksi lupaukset terapiatakuista sekä psykoterapeuttikoulutuksen aseman parantamisesta viestivät siitä, että hallituksen suunnalta tämän alueen tuen tarve on edes huomioitu. Toki kyseenalaistan näiden lupausten luotettavuuden, juurikin sote-sektoriin kohdistettujen miljardiluokan leikkausten vuoksi.
On myös elintärkeää, että kykenemme yhteiskuntana tarjoamaan näille opiskelijoille tukea, jonka avulla he voivat sopeutua takaisin opiskeluyhteisöön vielä syrjäytymistapausten tai mielenterveysongelmien jälkeenkin.
Ikävä kyllä, useille tämä voi olla huomattavasti haastavampaa kuin miltä se saattaa ensiajattelemalta vaikuttaa. Erinäiset sairautta usein seuraavat “jälkioireet” tulevat näkymään elämässä vielä pitkään itse diagnoosin jo päätyttyä. Muun muassa opiskelumotivaation ja keskittymiskyvyn heikkeneminen, sekä sosiaaliset ongelmat, kuten sairauden tuoma rasite erinäisiin ihmissuhteisiin, ovat vain osa sitä ongelmien kirjoa, joka seuraa jo niin sanotusti “toipuneita” opiskelijoita.
Juuri tätä toipumisprosessia meidän tulee tukea kaikin keinoin, jotta mahdollistamme mahdollisimman monen toipuneen uudelleen integroitumisen yhteiskuntamme toimiin, näiden totaalisen syrjäytymisen sijaan.
Toivon mukaan myös hallituspuolueet ja niiden edustajat ymmärtävät, että on jo kustannustenkin osalta kannattavampaa saada yhteiskunta täyteen ennemmin sen menoja kustantavia, kuin niitä synnyttäviä kansalaisia. Kannattavampaa kuntouttaa kansalaisemme opinto- ja työkykyisiksi, kuin jättää heidät oman onnensa nojaan syrjäytyneiksi ja täysin tulonsiirtojen varaisiksi.
Teo Rautio
Teksti on julkaistu alunperin Kouvolan Sanomissa (8.7.2023).